MISTÄ KUVITUKSEN HINTA SYNTYY

Moni varmaan ihmettelee, mikä kuvituksessa maksaa –sehän on niin hauskaa työtä ja pelkkää hupia. Niin se onkin, mutta kun sitä tekee elääkseen, näkökulma on pakosti toinen. Itsensä työllistävillä freelancereilla ei ole työnantajan maksamia työvälineitä, vakiopalkkaa, kesälomia, lounasseteleitä, tyky-toimintaa, täydennyskoulutusta eikä sosiaaliturvaa, ellei hän sitä itse pysy hankkimaan.

Kuvittajat ry teki jäsenistössään (melko suppeaksi jääneen) kyselyn, josta ilmeni mm. suoranainen ”eläkepommi”. Vastaajista 22 % ei maksa lainkaan eläke– tai työttömyysvakuutusta, koska tulot ovat niin pienet, että ne olisivat pois ruokarahoista. Jos politiikka ei muutu, heillä on odotettavissa eläkettä nykytaksojen mukaan noin 800 e / kk. Takana on kuitenkin yleensä noin 4-5 vuoden koulutus (josta jää velkaa), tai työkokemusta tästä vaativasta ammatista. Kuvittajuuden takia 12 % taiteilijoista ilmoittaa joutuneensa tinkimään jopa lasten hankinnasta. (Ks.Kuvittaja 1/2019)

Töiden tilaajat kilpailuttavat graafikoita. Kyseessä on kuitenkin useimmiten taiteellinen projekti. Alalla aloittelevalle saattaa olla vaikea hinnoitella työtään niin, ettei samalla hinnoittelee itseään ulos tarjouskilpailusta. Lyhyen, mutta valaisevan artikkelin kyselyyn pohjaavista hintaesimerkeistä voi lukea Kuvittaja-lehden artikkelista 3/2018. Kerron muutamia esimerkkejä alalla toimivien hintatoiveista ja niiden toteutumista. 

Esimerkiksi koko sivun lehtikuvituksesta valtaosa kyselyyn vastanneista kuvittajista saa alle 600 e, vaikka 57 % heistä on toivonut noin tonnia. Korkeintaan sellaista palkkiota nauttii vain 21 % kuvittajista, yli sen on onnistunut saamaan vain 5 % heistä, aina 1500 e saakka. Ja miksi se on vähän? Koska lehdellä on yleensä laaja lukijakunta, ja sisältö voi olla niin räätälöity, että kuvittaja ei voi myydä käyttöoikeutta uudelleen. Kustantajat pyrkivätkin nykyään omimaan kaikki oikeudet, mutta kertajulkaisuhintaan.

Palkkio lastenkirjasta, jossa on 16 kuvitettua aukeamaa, on ollut yli puolella vastaajista alle 2000 e, kun palkkatoive on ollut yli 6000 e. Jotta eläminen kaikkine ammattikuluineen sujuisi normaalisti, parilla tonnilla pärjäisi korkeintaan pari kolme viikkoa. (Royaltysopimus voisi tuoda vähän lisää, mutta sellaiseen eivät kustantajat juuri suostu.) Noinkin laajan kirjan kuvitusten tekeminen vie vähintään kahdesta kuukaudesta vuoteen – ja ylikin. Siksi pelkona on, että laadusta on tingittävä ja kehitettävä nopeita ja yksinkertaisia tekniikoita, jotka lyövät leiville. 

Tarjouskilpailussa nopeat syövät hitaat, joten kannattaa harkita, mitä lupaa. Tarjouksen hinnoittelussa pitää miettiä työstä aiheutuvat kulut ja omat mahdollisuudet erottua edukseen. Huonoa sopimusta ei kannata tehdä vain siksi, että saisi jotakin julkaistua. Mieluummin voi tehdä vaikka omakustanteita, jolloin ilmaisunvapauskin on suurempi. Rikastumaan niillä ei kyllä yleensä pääse. Omakustanteissa voi myös kehitellä omaa ilmaisua kokeilevasti, eikä tarvitse juuttua yhteen ”tyyliin”, jota sitten odotetaan jatkossakin.

Emmi Jormalainen esitteli Freelance-graafikoiden teemaillassa omakustanteitaan ja kertoi niiden hinnanmäärittelystä. Kuvat ovat hänen uusimmasta omakustannekirjastaan Eksyksissä (2019).

Olen elämäni aikana usein osallistunut kalliisiin monipäiväisiin kursseihin, mutta parasta koulutusta olen yleensä saanut silloin, kun alalla toimiva graafikko kouluttaa kollegoitaan. Oiva esimerkki siitä, miten alan järjestöt voivat parhaiten palauttaa tekijänoikeuskorvauksia jäsenistölleen oli esimerkiksi Leena Kisosen yhden päivän hinnoittelutyöpaja, jota hän on pitänyt sekä Kuvittajille että Freelance-graafikoille. Relevantit harjoitustehtävät konkretisoivat huomioitavia asioita, kuten maantieteellinen levikki, tuotteen elinkaari, designin omistussuhteet ja niiden rajaus. Muutama tunti opetusta riittää, koska annostus on silloin sopiva, ja työpaineiden kanssa tuskailevienkin on mahdollista nipistää aikaa työn ohessa. Täyteen ahdettu useamman päivän kurssi tahtoo mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Esiintyvät taiteilijatkin voivat joutua alentavan, epäreilun kilpailutuksen kohteeksi samaan tapaan kuin kuvittajat. Rupusakkiin luokittelu ei ole ennenkuulumatonta historiassakaan. Juha Hurme kirjoittaa Finlandia-palkitussa kirjassaan Niemi, että esimerkiksi kiertelevät soittoniekat rinnastettiin keskiajalla roskaväkeen. ”Ensin katsottiin ilomielin näytös ja sen jälkeen tintattiin taiteilijaa turpaan.” 

Jaa juttu:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Social media & sharing icons powered by UltimatelySocial