Yrittäessäni ratkaista jotakin kuvitusongelmaa huomasin usein päätyväni havaitsemisen psykologiaan. Miten kuvalla voisi ohjailla katsojan ajattelua oikeaan suuntaan tai jotenkin saavuttaa toivotun vaikutelman, mieluiten mahdollisimman nopeasti? Siitä johduin edelleen perehtymään visuaalisten mielikuvien ja ajattelun tutkimukseen.
Jo 1970-luvun lopulla Stephen M. Kosslyn, nykyisin Harvardin yliopiston psykologian osaston emeritusprofessori, teki mielenkiintoisia testejä. Hän antoi koehenkilöilleen mm. mielikuvatehtäviä, joissa mittasi vastausaikaa. Mitä pidemmälle mielikuvassa piti siirtyä tai zoomata yksityiskohtaan, sitä kauemmin vastaaminen kesti. Hän yritti todistaa, että henkilöt todella ”katselivat” mielikuvaansa.
Syntyi vastaväitteiden ryöppy, sillä tähän saakka moista lähestymistapaa ajatteluun pidettiin lähinnä epätieteellisenä huuhaana. Vastapuoli, ”verbaalinen” koulukunta, etunenässä Zenon Pylyshyn selitti (ja selittää yhä ?), että kuvat koodataan johonkin abstraktimpaan muotoon ja siitä tarvittaessa takaisin kuvalliseen; nk. Visual indexing Theory). Eikö sellainen kalkulointi veisi turhan paljon aikaa ja kapasiteettia? Ks. https://ruccs.rutgers.edu/val-current-research/23-labs/val/231-the-finst-visual-indexing-theory ja Seeing and Visualizing. It’s Not What You Think.
Kun itse tein väitöskirjaani liittyvää tutkimusta, jossa koehenkilöitä pyydettiin palauttamaan mieliin, montako kuvaa he muistivat olleen luetetussa artikkelissa, yli 80 % vastaajista kertoi ikäänkuin katselleensa aukeamien kuvia sivu sivulta ja sitten laskeneensa ne. Edelleen, niistä (kehoituksestani) tehdyt piirrokset eivät olleet kovin tarkkoja, ja muuttuivat yhä luonnosmaisemmiksi ja virheellisemmiksi, kun kymmenen viikon kuluttua teetin samat tehtävät. Samaa ”katselustrategiaa” käytti myös moni pelkän tekstiversion lukenut koehenkilö. En siis hetkeäkään epäile, etteivätkö ihmiset ajattelisi visuaalisesti (– mutta ei pelkästään visuaalisesti). Ks. esimerkiksi kirjaani FOTOREALISTINEN PILVILINNA. Kuvitus ja mielikuvat. (tarkempi kuvaus sisällöstä ks. http//ikaankuinasif.info/verkkokauppa/ ).
Kolmatta selitystapaa edusti mm. psykologian professori Allan Paivio, joka kaksoiskoodausteoriassaan esitti, että kuvat koodataan sekä visuaalisesti että verbaalisesti, (jos katseluaikaa jää). Erilaisten muistien välillä on yhteys, jossa kuva voi herättää sanan ja sana kuvan. Kaikista käsitteistä ei ole mielikuvaa, eikä kaikilla mielikuvilla ole nimeä. Silti niillä voi operoida; ajatellaanpa vaikka pieniä lapsia, jotka eivät vielä osaa puhua: jotenkin he kuitenkin mieltävät tätä maailmaa.
Minuun teki aikoinaan suuren vaikutuksen Stephen Kosslynin 500-sivuinen kirja Image and Mind, joka ilmestyi jo 1990-luvulla. Siinä hän käy läpi valtavan määrän erilaisia tutkimuksia alkaen näköjärjestelmän toiminnasta, aistiperäisestä ja muistiperäisestä tunnistamisesta aina mielikuviin sekä niiden muokkaukseen ja ylläpitoon. Hän ei paljon kirjoita tunteiden vaikutuksesta, jonka osuutta hän ei kiistä, mutta toteaa (tuolloin) lopuksi, että mielikuvateoria luo hyvän pohjan hypoteeseille siitä, miksi mielikuva ”tuntuu” siltä miltä se tuntuu.
Tänään, nettisivunsa videolla hän kertoo viimeaikaisista tutkimuksistaan, jotka sivuavat aihetta. Mielikuvilla voi tehdä todellisuuden simulaatioita. ”Victory effect”, voittaja-ilmiö perustuu huomioon, että jos mies katselee peliä, jossa hänen suosikkijoukkueensa voittaa, hänen tetesteronitasonsa nousee, jos häviää, se laskee. Tämä pätee myös sakkipelin katseluun –ei siis ole kyse seksuaalisesta vaikutuksesta. Mutta tällaisia pelejä voi katsella myös kuvitelmana, joka vaikuttaa samalla tavoin hormonituotantoon. Mentaaliharjoitteluna ihminen voisi siis vaikuttaa jopa omaan terveyteensä? Ks. https://www.edge.org/memberbio/stephen_m_kosslyn
Mutta mielenkiintoista on myös, että tämä kognitiotutkija on pystynyt laskeutumaan tiedeyhteisöstä käytännön sovelluksiin. Jo vuonna 1994 hän kirjoitti graafiseen suunnitteluun sovelletun oppaan Elements of Graph Design, jossa hän käy läpi havaitsemiseen pohjaavia lainalaisuuksia tee näin/ei näin- esimerkein, jotka ovat enemmän prototyyppejä kuin häikäiseviä valmiita kuvituksia. Paperikin on lähellä sanomalehtipaperia tässä pokkarissa, ja vaikka esimerkit joskus ovatkin suorastaan osoitteleviä, ne pohjaavat aina tutkimuksiin, joiden päälinjoja hän kuvailee viereisellä sivulla perustellen. Vaikka en ole kaikista visuaalisita ratkaisuista täysin samaa mieltä, kirja oli hyvä alku teorian soveltamiseen alallamme. Samasta aiheesta syvällisemmin (mutta ilman ohjekuvia) on vuonna 2006 julkaistu kirja Graph Design for the Eye and Mind.
Kumpikaan kirjoista ei juuri puhu esteettisestä ilmeestä, ja kuvaesimerkit käsittelevät lähinnä informaatiografikkaa. Paljon uutta tutkimusta ja kirjoja on julkaistu näiden jälkeenkin, esimerkiksi Alberto Cairon The Functional Art. An introduction to information graphics and visualization, ja jopa suomeksi Aalto-yliopiston tekijöiden Tieto näkyväksi –informaatiomuotoilun perusteet, joihin ajattelin palata lähitulevaisuudessa.
