Ajattelu on prosessi. Daniel Kahneman* puhuu hitaasta ja nopeasta ajattelusta, jonka pohjalta teemme päätelmiä. Nopeassa kartoitamme intuitiivisesti ympäristöä, mutta ajatteluprosessi jatkuu, ja liitämme näkemäämme tulkintoja. Kuvaa katsoessa tapahtuu mielestäni samaa, ja tulkinta on osittain verbaalista. Kun kuvaan useimmiten liittyy tekstiä, se väistämättä ohjaa kuvan katselua ja tulkintaakin.
Katselevan ihmisen taustatiedot asiasta ”tulevat mukaan kuvaan”, niinpä myös virhetulkinnat ovat mahdollisia. Tulkinnan halu on niin kova, että esimerkiksi eräässä abstraktin taiteen tulkintaan liittyvässä kokeessa* neljännes testatuista oli näkevinään tunnistettavia objekteja abstrakteissa taideteoksissa. Siksi kuvan ja tekstin yhteys kannattaa miettiä tarkoin.
Väittäisin melkein, että hyvä teksti voi jopa pelastaa huonon kuvan –sama pätee kyllä toisinkin päin, ja ehkä useammin niin. Kuvalla on vetovoimaa, joka saattaa houkutella ainakin aloittamaan tekstin lukemisen. Joka tapauksessa katsomme ensin kokonaiskuvaa (sic!), ja sitten lähdemme tutkimaan yksityiskohtia niiden huomioarvon mukaan. Olen joskus ajatellut, että tarkkaavuuden tahaton suuntautuminen täytyy olla evoluutiossa kehittynyt taito, joka on auttanut tunnistamaan nopeasti eloonjäämisen kannalta relevantteja asioita: ”syökö tuo minut vai syönkö minä sen”.
Esimerkiksi liikenteessä ei riitä, että tunnistaa tasolla ”olen ennenkin nähnyt tuon liikennemerkin”, vaan pitää myös muistaa, mitä se tarkoittaa. Jos sen merkityksen opittuaan käyttää usein samaa reittiä, merkin toistuva näkeminen lopulta johtaa reaktion automatisoitumiseen, eikä tulkintaan enää tarvitse hukata kapasiteettia. Ongelmia syntyy vasta sitten, kun liikennejärjestelyjä jälleen muutetaan ja pitää oppia pois vanha tottumus.
Allan Paivio* on esittänyt jo 1970-luvulla kaksoiskoodausteorian, jossa tieto tallentuu ensin kuvalliseen, sitten myös verbaaliseen muistiin, jos aikaa jää. Muisteilla on kuitenkin yhteys, jossa jompi kumpi voi aktivoida toisen. Aluksi voimme tunnistaa kuvan, vaikka emme muista, mitä se esittää tai mihin se liittyy. Jopa mitään merkitsemättömiä kuvioita on kokeissa pystytty nopeasti tunnistamaan nähdyiksi, kun kuvioita näytettiin toistamiseen muiden samantyyppisten testikuvioiden joukossa, joten niitä ei ole voitu koodata nimeämällä verbaalisesti.
Tunnistamista on siis monentasoista, (vaikka suomenkielessä ei ole oikein sopivaa termiä nähdyksi tunnistamisen ja oivaltavan nimeämisen erotteluksi) –syvällisempään ymmärtämiseen on siitä kuitenkin vielä pitkä matka. Pidemmän tarkastelun, muiden aistien sekä tekstin avulla tieto syvenee ja alkaa sisäistyä, mikäli se on katsojan kannalta kiinnostavaa. Jo 90-luvulla Paivio ja Clark* pohtivat kaksoiskoodausteorian soveltamismahdollisuuksia oppimiseen: [kuvan] konkreettisuus, kuvittelu ja verbaaliset assosiaatiot edistävät sisällön ymmärtämistä, oppimista ja muistamista, lisäävät motivaatiota ja motoristen taitojen oppimista.
Nykyteknologialla pystytään jopa seuraamaan, miten oppiminen näkyy aivokuvassa. Educa-messuilla puhunut aivotutkija Minna Huotilainen kertoi autonomisen (tahdosta riippumattoman) hermoston mittauksista. Niissä voidaan ”nähdä”, milloin oppija on esimerkiksi ”taistele tai pakene” -tunnetilassa, eikä ole valmis vastaanottamaan uutta tietoa. Oppimistilanteen täytyy olla rentoutunut ja miellyttävä. Ajattelen, että visuaalisen ilmeen esteettiseksi kokemisella voisi olla siihen myönteinen vaikutus. Eri yksilöiden mieltymykset vain vaihtelevat mm. iästä, taustasta ja kokemuksista riippuen, ja siksi onkin aika vaikea räätälöidä ”yhden koon” esitystapaa, joka soveltuisi kaikille.
Uudessa, helppolukuisessa kirjassaan Huotilainen* kertoo tutkimustuloksista, joiden mukaan aivojen rakenne muokkautuu ihmisen toiminnan perusteella. Joillakin harrastuksilla on enemmän kuin joillakin toisilla siirtovaikutusta muihinkin toimintoihin. Niinpä esimerkiksi laulaminen ja musiikin kuuntelu Huotilaisen mukaan parantavat kielen lausumisen lisäksi muistia, tarkkaavuutta ja erilaisia havaintotaitoja, kun taas esimerkiksi kuvataidon kurssille osallistumisella ei positiivista siirtovaikutusta ollut.
Tuota en ihan purematta nielaise. Jokainen kuvia piirtänyt tietää, että työ vaatii usein äärimmäistä keskittymistä (joka sinänsä on niin nautinnollista, että siihen flow-tilaan mielellään hakeutuu). Jotta voisi piirtää esimerkiksi oppikirjaan vaaksiaisen, jokainen yksityiskohta täytyy tietää, tai muuten kuvaa ei yksinkertaisesti voi tehdä oikein. Ja se, joka joskus on joutunut piirtämään vaikkapa kartan, muistaa pitkään jokaisen yksityiskohdan, koska piirtäminen on niin konkreettista.
Tarkan havainnoinnin oppimiseenhan hyvä piirustustaito perustuu. Sitä harjoitellaan esimerkiksi eläväämallia piirtäen tai maisemaa maalaamalla suoraan luontoa tarkkaillen. Arkihavaintona väittäisin, että keskittymis- ja havaintokyky kyllä siirtyy muuhunkin toimintaan. Lapset, jotka piirtävät hartaasti näkemyksiään, osaavat myös keskittyä lukemiseen. Ehkä kyse onkin enemmän motivaatiosta?
Väittäisin myös, että taiteilijat havaitsevat esimerkiksi enemmän värisävyjä kuin muut. Mutta siirtyisikö erottelukyky myös kielen lausumiseen tai matematiikkaan? En tiedä, miten sitä voisi tutkia, kun värihavainto on niin yksilöllinen kokemus: sinun vihreäsi ei ehkä ole samanlainen kuin minun vihreäni. Vai voisiko kuvantamistekniikoita käyttää tällaiseen? (Voisi olettaa, että vastaavasti muusikot pystyvät erottamaan enemmän sävyjä musiikissa.)
Ajattelemme myös mielikuvilla. Katselu sisältää tulkintaa ja oppimistakin. On asioita, joita on vaikea kuvailla pelkästään verbaalisesti. Kuvien katselu tuottaa ”aivojen multimediaa”. Joskus pääsemme katselemaan sitä uudelleen editoituna unen muodossa.
*Kahneman, Daniel 2017: Ajattelu, nopeasti ja hitaasti, Terra Cognita. http://www.terracognita.fi/tc/product/ajattelu-nopeasti-ja-hitaasti/
*IshaI, Fairhall ja Pepperell 2007: Perception, memory and aesthetics of indeterminate art, Brain Research Bulletin
*Anja Hatva 2009: Merkityksen välittäminen kuvan avulla. Tampereen yliopisto, Acta Electronica Universitatis Tamperensis 886
*Allan Paivio 1986: Mental Representations. A Dual Coding Approach. Oxford Pschycologt
Series no. 9. Oxford University Press, New York. Clarendon Press, Oxford.
*James M. Clark ja Allan Paivio 1991: Dual Coding Theory and Education, ks.
https://www.csuchico.edu/~nschwartz/Clark%20&%20Paivio.pdf
*Minna Huotilainen 2019: Näin aivot oppivat. PS-kustannus.
