Bruno Bettelheim ei pitänyt hyvänä ajatuksena satujen kuvittamista, koska se voi haitata lapsen omien mielikuvien muodostumista. Uskoisin kuitenkin, että lasten on helpompi jatkaa kuvittelua, jos kuva antaa lähtökohdan visuaaliselle kuvittelulle. Kuinka moni pieni lapsi on nähnyt suden edes eläintarhassa? Miten hän voisi kuvitella suden, ellei kuvien avulla.
Bettelheim julkaisi kirjansa Satujen lumous jo 70-luvun puolivälissä, mutta sen sisältö on yhä ajankohtainen. Monet lastenkirjat, jotka esittelevät kilttejä mörköjä ja pelokkaita haamuja, vesittävät Bettelheimin perusidean: sadun kautta lapsi pääsee kokemaan turvallista pelkoa ja käsittelemään kulloinkin hänelle ajankohtaista ongelmaa epäsuorasti. On tärkeää erottaa hyvä pahasta, ja se konkretisoidaan sadun sankarin ja vastustajan hahmoissa; ei osoitellen, vaan antaen lapsen itse löytää oikea tulkinta.
Satujen symbolit toistuvat usein kaikkialla maailmassa kerrotuissa saduissa: omena, valkoinen lintu, punainen ruusu. Bettelheimin mukaan saduissa käsitellään lapsen kehitysvaiheiden teemoja freudilaisittain: ahneutta, narsismin ilmentymiä, sisarkateutta, aikuiseksi kasvamista ja hyvän ja pahan ongelmaa. Hyvässä sadussa on samaistumiskohteita eri vaihetta eläville lapsille; sadun luuseri voi kehittyä ja nokkeluudella voittaa omakseen prinsessan ja puoli valtakuntaa.
Susi saa olla pelottavan näköinen, jotta lapsen on helppo erottaa hyvikset pahiksista. Paha saa lopulta aina palkkansa. (Nyt luulen jo jonkun miettivän Grimmin satuja, joissa ei läheskään aina käy hyvin. Esimerkiksi Heinäsirkka ja muurahainen päättyy suorastaan julmasti. Bettelheim luokitteleekin tällaiset tarinat faabeleiksi, joiden tarkoitus on neuvoa ja varoittaa.)
Bettelheim käsittelee kirjassaan kaikkein tunnetumpia kansansatuja psykoanalyysin näkökulmasta, joskus löytäen jopa epäuskottavia tulkintoja, mutta pienen lapsen kehityksestä tunnistan paljon paikkansa pitävää oman jälkikasvuni perusteella.
Bettelheimin kirjaan suosittelen uudelleen syventymistä kaikille, jotka lukevat satuja lapsilleen. Siellä kerrotaan myös useiden satujen syntyhistoriasta ja kehityksestä nykymuotoonsa. ”Satujen lumous”-kirja on tavattoman mielenkiintoinen, vaikkakin joskus jää ihmettelemään Bettelheimin monimutkaisia ja nykymaailmassa käsittämättömiä selityksiä satujen yksityiskohdista. Bettelheim oli aikansa kasvatti, niinpä monet hänen perhetulkinnoistaan ovat tahattoman patriarkaalisia, esimerkkinä Lumikki-satu: ”Lumikista tulee hyvä taloudenhoitaja, kuten monesta nuoresta tytöstä, joka äidin ollessa poissa pitää hyvää huolta isästään, kodista ja sisaruksistaan”.
Bettelheim eli 1900-luvulla, juutalaisena Hitlerin vankileirilläkin. Hän siirtyi USA:han noin 40-luvulla ja vaikutti mm. Chigagon yliopistossa professorina ja häiriintyneiden lasten koulun johtajana. Bettelheimin uraan luo varjonsa se, että hän esiintyi lapsipsykologina ja psykoanalyytikkona, vaikka oli väitellyt taidehistorian ja estetiikan alalta. Samoin hänet tunnetaan turhaa syyllisyyttä äideissä aiheuttaneesta autismiteoriastaan, jonka mukaan äidin kylmä asenne lasta kohtaan olisi autismin alkusyy. Teoria on osoitettu vääräksi, mutta itse kirja Satujen lumous on lukemisen arvoinen.
Kerron lisää saduista ja niiden kuvituksista tiistaina 16.4. klo 18 (kokoushuone TURE, 1. krs) Rikhardinkadun kirjastossa, jonka kolmannessa kerroksessa on nähtävillä omia öljyvärimaalauksiani aiheena klassikkosadut (SATUJA Bettelheimin tapaan).
